Moni on varmaan aivan järkyttynyt tästä ja ei voi uskoa, että meillä on koira, sillä olenhan tunnetusti ollut monta vuotta "allerginen" kaikille eläimille. Siitäkin voi näköjään parantua.
Mutta nyt me vain päätimme ottaa koiran. Nyt oli hyvä aika. Jouni on tosin puhunut mulle koirasta jo monta vuotta ja niiden hyvästä vaikutuksesta lapsiin. Mä vaan en ole aiemmin jaksanut tai ollut valmis. Nyt oli lapsetkin tosi innostuneita. Juhokin on niin innostunut, että haluaisi, että Bella nukkuisi hänen sangyssään. Vaikkakin hän ehti jo täysin masentua ennen kuin olimme tehneet lopullisen päätöksen ja tokaisi, että "ette te kuitenkaan ota koiraa". Maineemme on kuulemme sellainen, että paljon suunnitellaan ja puhutaan, mutta mitään ei tapahdu.
Itse olisin halunnut 6-vuotiaana koiran, kultaisen noutajan, mutta se ei ollut mahdollista, koska isoveljeni on allerginen. Ähh miten ikävää se oli. Isäni taisi leikkiä mulle koiraa, mutta eihän se ole sama. Sitten vielä muutimme ja naapurissa oli sellainen iso ja pelottava bernhardilaiskoira, joka joskus vähän halusi tutusta paremmin. Siitä alkoi pienoinen koirapelko. En siis ole ollut mikään eläinystävä moneen vuoteen.
Kissoista se sitten lähti. Pikkuiset hoidossa olleet kissanpennut sulatti jään mun sydämestä. Siitä meni noin puoli vuotta, kun meille tuli komea kissa nimeltä Paavo. Paavolla on kyllä ihan oma luonteensa. Siitä voisi krjoittaa oman blogikirjoituksen. No, Paavon tulosta on melkein kaksi vuotta ja sitähän sanotaan, että rakkaus ei vähene jakamalla vaan kasvaa. Niinpä meidän sydämemme on laajentunut yhden pienen cockerspanielin pennun verran.
P.s.Koirankasvatusvinkkejä otetaan vastaan. Olen vasta kahdet yöunet menettänyt, kun olen miettinyt sitä, mitä olemme menneet tekemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti