Hellou Hämeenlinna

Viime perjantaina lähdin Jounin kanssa aamulla klo 7.10 kohti Hämeenlinnaa. Jouni meni töihin ja mä vietin villin ja vapaan päivän pyöräillen ympäri kaupunkia. Seikkailuhenki oli korkealla ja varusteet kohillaan. Sade ei haitannut menoa ja pää meni sekaisin ilmansuunnista. Tarkoituksenani oli tutustua kaupunkiin, etsiä sopivaa asuinpaikkaa ja löytää kirjasto. Huomasin aika nopeasti, että Hämeenlinnaan ei tutustuta yhden päivän aikana vaan se kaipaa monta päivää. Niinpä ehdin pyöräillä ja eksyä kahdessa kaupunginosassa ja silti kilometrejä tuli 30! Viimeiset kilometrit keskustaan oli jo aika tuskallisia, sillä vasen reisi rupesi reistailemaan.

Opin tuon matkan aikana itsestäni muutaman asian. Ensiksi, että minusta on tullut pikkukaupungin asukas. Ajatuksissani luulin, että haluan takaisin isompaan kaupunkiin, lähelle monipuolisia palveluita ja kauppoja. Pyöräillessäni kuitenkin huomasin, että liiallinen liikenne ja melu ärsytti mua ja en vain tuntenut oloani ollenkaan kotoisaksi. Toiseksi huomasin, että kaupingissa kaikki on kaukana toisistaan. Keskustassa on kallista ja hyvät talot on liian pitkän pyöräilymatkan päässä kouluista, siis lapsille. Musta on tullut pehmo. Haluan, että kouluun meno ei ole liian raskata lapsille. Niinpä... pitää miettiä uudelleen mitä haluaa tulevaisuudessa ja mikä on hyväksi perheelle.

Tutkimusretken jälkeen menin lounaalle rakkaani kanssa. Se on harvinainen ja  juhallinen hetki. Salaattilounas oli herkullinen, mutta 30 km pyöräilyn jälkeen mahani kaipasi jotain muutakin. Onneksi löysin marketista herkkumunkin, jonka sisällä oli kermavaahtoa ja hilloa. Niitä ei löydy Orimattilasta, joten se on todellakin iso plussa Hämeenlinnalle. 

Uusi vaihe

Perheemme elämässä on alkanut uusi vaihe tai jakso, kausi, aika .... ja se pelottaa. Tiedättehän, että joka perheessä on omanlaisia vaiheita. On se vaihe, kun ollaan kahdestaan ja sitten on vauva-aika. Sitten tulee koululaisia ja töitä. Teini-ikäisten vanhempina oleminen on yksi vaihe. No, niitä kausia voi olla monenlaisia. Ja meillä alkoi etäperhekausi.

Mieheni Jouni innostui keväällä hakemaan uutta työpaikkaa. En uskonut, että hän saisi kyseistä työpaikkaa ja niinpä sanoin, että hae vain!  En arvannut tuon lausahduksen seurauksia, sillä Jouni sai työpaikan Hämeenlinnasta ja on ollut siellä töissä jo kuukauden. Muistutan teitä, että me asumme Orimattilassa ja olemme viihtyneet.

Muutokset ovat olleet rajuja! Jouni ei tule joka ilta kotiin! Tästä mulla on aikamoinen kriisi. Mun pitää nukkua yksin tai no, on niitä viereen tulijoita, mutta heillä ei ole yhtä lämpimät ja isot jalat, jotka lämmittäisi mun kylmiä varpaita. Mun on pitänyt turvautua kuumaan vesipulloon. Eikä vesipullo juttele mulle mukavia.

Suunnittelemme tämän vesipullo tragedian vuoksi muuttoa Hämeenlinnaan. Se taas jakaa mielipiteitä perheessämme. Toiset ovat innokkaita muuttamaan ja toiset innokkaita vastustamaan muuttoa. Kun olen tässä tätä osa-aika yksinhuoltaja elämää elänyt kuukauden ajan, olen valmis muuttamaan. Tarvitsen toista puoliskoani. 

Katsotaan, kuinka kauan tätä vaihetta kestää ja muutammeko vai emme, mutta uusi jakso tulee aina, joskus. Sitä odotellessa, carpe diem vai miten se menikään...