Viime perjantaina lähdin Jounin kanssa aamulla klo 7.10 kohti Hämeenlinnaa. Jouni meni töihin ja mä vietin villin ja vapaan päivän pyöräillen ympäri kaupunkia. Seikkailuhenki oli korkealla ja varusteet kohillaan. Sade ei haitannut menoa ja pää meni sekaisin ilmansuunnista. Tarkoituksenani oli tutustua kaupunkiin, etsiä sopivaa asuinpaikkaa ja löytää kirjasto. Huomasin aika nopeasti, että Hämeenlinnaan ei tutustuta yhden päivän aikana vaan se kaipaa monta päivää. Niinpä ehdin pyöräillä ja eksyä kahdessa kaupunginosassa ja silti kilometrejä tuli 30! Viimeiset kilometrit keskustaan oli jo aika tuskallisia, sillä vasen reisi rupesi reistailemaan.
Opin tuon matkan aikana itsestäni muutaman asian. Ensiksi, että minusta on tullut pikkukaupungin asukas. Ajatuksissani luulin, että haluan takaisin isompaan kaupunkiin, lähelle monipuolisia palveluita ja kauppoja. Pyöräillessäni kuitenkin huomasin, että liiallinen liikenne ja melu ärsytti mua ja en vain tuntenut oloani ollenkaan kotoisaksi. Toiseksi huomasin, että kaupingissa kaikki on kaukana toisistaan. Keskustassa on kallista ja hyvät talot on liian pitkän pyöräilymatkan päässä kouluista, siis lapsille. Musta on tullut pehmo. Haluan, että kouluun meno ei ole liian raskata lapsille. Niinpä... pitää miettiä uudelleen mitä haluaa tulevaisuudessa ja mikä on hyväksi perheelle.
Tutkimusretken jälkeen menin lounaalle rakkaani kanssa. Se on harvinainen ja juhallinen hetki. Salaattilounas oli herkullinen, mutta 30 km pyöräilyn jälkeen mahani kaipasi jotain muutakin. Onneksi löysin marketista herkkumunkin, jonka sisällä oli kermavaahtoa ja hilloa. Niitä ei löydy Orimattilasta, joten se on todellakin iso plussa Hämeenlinnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti