Vaikeita asioita

Voiko vaikeista asioista kirjoittaa? Ne kuuluu kaikkien elämään, vai mitä? Tällä viikolla on tapahtunut pari asia, jotka on pysäyttänyt minut.

Eka asia, joka sai minut miettimään elämäni tärkeysjärjestystä oli se, kun Jouni ajoi kolarin. Kun hän soitti ja kertoi siitä, kysyin heti ekana, että oletko kunnossa? Mitä tapahtui? Onneksi se oli vain pieni peräänajo, josta selvittiin naarmuilla. Se kuitenkin pisti minut ajattelemaan, koska olimme viikonloppuna viileisssä tunnelmissa. Välejämme hiersi tulevaisuuden suunnitelmat ja se, kuinka ajatuksemme sen suhteen ei kohtaa. Olin aika myrtsinä. Mutta kolarista kuultuani, kaikki jäynä ja paha mieli oli poissa. Olin vain onnellinen, kun kultaseni oli kunnossa. Tämä muistutti mua siitä, että pitää olla onnellinen ja kiitollinen tästä hetkestä.

Toinen asia onkin aika yllättävä juttu. Mulla oli ollut sunnuntaista lähtien niskat jumissa ja maanantaina vasen leukaperä oli kipeänä. Mä ostin vähän sitä jäägeeliä ja hoitelin niskoja. Tiistaina huomasin, että kieli on vähän puutunut ja ajattelin, että on ne niskat nyt pahasti jumissa, onneksi illalla on joogaa, niin se jännitys laukeaa. Joogan jälkeen vasen silmäkulma oli puutunut. Silloin vasta hoksasin, että nyt pitää kysellä neuvoja. Hieroja ystäväni kehoitti miettimään lääkäriin menoa ja äiti ja isi sanoi, että nyt heti lääkäriin. He jopa sanoi, että tilaa ambulanssi. Mutta en kehdannut tilata niskojen takia. Sairaalassa kuitenkin kävi ilmi, että mulla on vasemman puolen kasvohalvaus. Kuulostaa aika hurjalta, mutta onneksi ei sitä ole. Se menee ohi ja aiheuttajaa ei tiedetä. Olin aika sekaisin. Itketti ja pelotti, että mitä ihmettä? Nauratti, kun olin niin sinnikkäästi vaan ollut kotona ja sydän oli täynnä kiitollisuutta kaikkia ystäviä, miestäni ja vanhempia kohtaan, jotka riensivät auttamaan. Ihanaa, että olette olemassa! Ja ihanaa olla elossa!

Vähemmän yritystä, enemmän hengitystä

Tammikuussahan aina perinteisesti aloitetaan jokin uusi harrastus. Mä ajattelin vain jatkaa vanhaa harrastusta eli joogaa.

Silloin kun me mentiin Jounin kanssa naimisiin, me aloitettiin hatha jooga. Harrastimme sitä yhdessä vuoden ja sitten mä jatkoin sitä yksin vielä toisen vuoden. Jounin kanssa harrastamisessa mulla on yksi ongelma. Mua alkaa aina naurattamaan se, mitä hän tekee. Jouni tulkitsee asiat aina eri tavalla ja se ei häntä haittaa, tekee vain. 

No, jooga jäi tauolle, mutta pari vuotta sitten aloitimme yhdessä jumpan tuossa lähikoululla. Se oli paha virhe. Se oli nimittäin paljon monimutkaisempaa ja nopeatahtisempaa kuin jooga. Mun jumppaamisesta ei tullut yhtään mitään. Mä vain naureskelin takarivissä Jounin kuvioille. Ajankohtakin oli tosi myöhä, joten väsyneenä mua nauratti entistä enemmän. Joskus jopa kotona harjoittelimme jotain askeleita, kuten neliötä, mutta ei, ei se parantanut tulosta. Puolen vuoden jälkeen jäimme jumpasta pois. Luulen, että ohjaaja oli helpottunut tästä päätöksestä.

Tänään Jouni puhui, että pitäis venytellä. No, mä ehdotin että joogataan tv ohjelman ohjeiden mukaan. Siinä sitä taas yritettiin. Tytöt olivat yleisönä ja me kaikki saimme oikein hyvät naurut isin liikkeistä. 

Tässä muutama lause, joiden mukaan joogasimme:
Hengitä ulos ja laske takamusta.
Hengitä sisään ja laske häntäluuta.
Hengitä pehmeästi sisään ja voimakkaasti ulos. 
Hengitä ulos ja laajenna hengitystä.
Lapaluut liukuvat selkää alas.
Lepää yhdistävän liikkeen hengityksen lomassa.
 Ja paras kaikista:
Vähemmän yritystä, enemmän hengitystä. 
Sellaisesta liikunnasta mä tykkään. Eiku kaikki nyt vaan hengittelee.